Vuorikiipeilijä on onnellisimmillaan makuupussissa

Olen lukenut muutaman viimeisen vuoden aikana ahkerasti blogeja ja muistan, kuinka eräässä fitness-urheilijan blogissa (en valitettavasti muista missä) urheilijan puoliso kirjoitti dieetistä ja millaista sitä on ollut seurata. Puhuin asiasta kerran salille mennessä poikaystävälleni, josko hän jossain vaiheessa haluaisi kirjoittaa vuoriprojektiini liittyen, millaista sitä on ollut seurata sivusta. Oma näkökulmani asiaan on se, että varmasti tämä projekti on vaatinut oman uhrauksensa myös projektia seuranneilta.

Tämän kirjeen sain häneltä tänään yllättäen, en odottanut näitä sanoja ja yltiösiirappisuudestaan huolimatta, jaan kirjeeni täsmälleen sellaisena kuin sen sain:

Vuorikiipeilijä on onnellisimmillaan makuupussissa

Jos jokin on taattu niin käänteitä ei puutu, hämmästellä saa, tylsistymään ei pääse ja oma ajatusmaailmakin laajenee. Vuorikiipeilijän elämää vierestä seuranneena on tullut tehtyä muutamia mielenkiintoisia havaintoja.

Harrastuksena vuorikiipeily ei ole tavallisimmista päästä. Se ei ole sellainen laji, jota mennään harrastamaan joka tiistai ja torstai puoli seitsemältä. Eikä se ole sellainen laji jossa kilpaillaan muita vastaan. Vuorikiipeily on pitkäjänteistä valmistautumista yhteen koitokseen, vuoren valloittamiseen. Itsensä ylittäminen lienee lajin suola. Se suola, mikä saa tavoittelemaan sellaista mihin ihmistä ei ole suunniteltu.

Matkalle valmistautumiseen on kuulunut tietenkin varusteiden hankkimista, matkajärjestelyjä, kunnon parantamista ja henkistä valmistautumista. Innostus ja intohimo saattaisivat olla parhaiten valmistautumista kuvaavia sanoja. Myös epävarmuus, valinnanvaikeus, uhraukset, pelko ja välillä jopa pieni paniikki ovat olleet läsnä. Tietysti omia päätöksiä punnitsee tarkasti, koska edessä on jotain ennen kokematonta, hienoa, harvinaista ja selittämätöntä.

Vuorikiipeily on vahvasti läsnä jokaisessa päivässä. Aamulla vaatehuoneeseen mennessä hyvin todennäköisesti kompastuu rinkkaan tai makuualustaan. Aamukahvin vuorikiipeilijä nauttii Nepalista tuodusta Lukla-mukistaan. Tämän jälkeen hän perehtyy Mountain Athleten suunnittelemaan treeniohjelmaan, vetää Arc’teryxin kuoritakin niskaan ja suuntaa määrätietoisesti päivän askareiden pariin. Iltapäivällä vuorikiipeilijän mitä todennäköisemmin löytää salilta tekemästä kyykkyjä tai boksille nousuja. Illalla vuorikiipeilijä rentoutuu lukemalla vuoriblogeja tai kirjoittaa kuulumisiaan omaansa.

Vuorilla perusasioiden äärellä oleminen on kuulemma kiehtovaa. Ja niistä vuorikiipeilijän arki pitkälti koostuukin. Miten valmistautua päivään, miten selviytyä sen tuomista haasteista, miten syödä ja hyvät yöunet on tietenkin saatava. Erikoispäivinä vuorikiipeilijä testaa uusia varusteitaan. Kaupassakäynnistä saa kiinnostavampaa suorittamalla se ylävuoristokengissä, jotka muistuttavat laskettelumonoja. Aamulla voi käydä uimassa hyisessä Saimaassa, kylmänsietokykyä vahvistamassa. Rinkkaan voi pakata kaikki kirjahyllyn kirjat ja lähteä päiväkävelylle. Mitä tahansa vuorikiipeilijä tekee, hän tekee sen tyylilleen uskollisena.

Vuorikiipeilijän tavoitteet ulottuvat sinne, minne normaalisti kukaan ei kurottaisi. Sanoisin kuitenkin, että lajin harrastamisen lisäksi perusasiat tekevät vuorikiipeilijästä onnellisen. Kerran ja vain kerran (ehkä toisenkin) vuorikiipeilijällä oli paha mieli, sekin unohtui, kun vuorikiipeilijä pääsi makuupussiinsa. Hymystä tietää, että vuorikiipeilijä on onnellinen.

Matkan lähestyessä huomaa vuorikiipeilijän mielen olevan jo reissussa. Mieli on vuorilla, se on siellä joka päivä. Ja vaikka vuorikiipeilystä puhuttaisiinkin harrastuksena, on se elämäntapa. Se on vahva osa identiteettiä ja ennen kaikkea elämän asennetta.

Vuorikiipeilijälleni toivotan pian hyvän joulun sijasta onnea reissuun!

Kuva on viime vuodelta ennen joulua, kun oli paha mieli